TaoLin Dao

Häkissä olevalla linnulla on ruokaa ja vettä. Sen ei tarvitse etsiä syötävää eikä kestää tuulta ja sadetta.

Mutta se ei ole mennyt häkkiin itse. Se on pyydystetty.

Siksi ei voi kevyesti sanoa, että se olisi kiintynyt mukavuuteen. Se vain elää. Syöminen on vaisto; myös se, ettei enää hakkaa itseään kaltereita vasten, on vaisto. Ajan myötä se ehkä hiljenee, ei siksi että se olisi ymmärtänyt kohtalonsa, vaan siksi ettei sillä ole muuta keinoa.

Aluksi se on ehkä räpistellyt siipiään, iskeytynyt kaltereihin ja tahtonut takaisin taivaalle. Se ei ehkä käsittänyt vankeutta, mutta se tunsi esteen. Vähitellen kipu ja väsymys korvasivat kaipuun. Lopulta taivas kävi kaukaiseksi.

Niinpä se ei enää törmäile.

Ei siksi, ettei vapaudella olisi merkitystä, vaan siksi että tie siihen on käynyt kaukaiseksi.

Katson sitä ja ajattelen: se on menettänyt taivaan.

Mutta mistä voin olla varma, etten itse ole häkissä?

Jotkin häkit on tehty raudasta, jotkin toimeentulosta, jotkin turvallisuudentunteesta. Joskus häkiksi riittää yksi ajatus, josta ihminen ei osaa päästää irti. Vaikeinta on huomata häkki, joka tuntuu turvalta.

Ehkä suurin oivallus häkissä olevaa lintua katsoessa ei ole sääli sitä kohtaan, vaan äkillinen tietoisuus siitä: en minäkään tiedä, olenko häkissä.

Oman tietämättömyytensä tunnistaminen on ehkä ensimmäinen halkeama häkissä.

Tietää, ettei tiedä, on ylintä.
— Laozi

Olen aina pitänyt siitä, että matkoilla on kirjoja mukana. Kirja laukussa tuntuu pieneltä lupaukselta: jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin voi pysähtyä ja lukea.

Tällä kertaa olen Kiinassa pidemmän aikaa. Toivon, että matka antaisi tilaa myös hiljentymiselle.

Kun saavuin vuokra-asuntoon, huomasin yllätyksekseni, ettei täällä ole televisiota. En ollut edes kysynyt siitä etukäteen. Yleensä televisio vain on.

Ensin se tuntui puutteelta. Sitten tajusin, että se on lahja.

Televisio vie aikaa huomaamatta. Sen poissaolo avaa tilaa lukemiselle, ajatuksille ja hiljaisuudelle.

Tälle matkalle otin mukaan Raamatun. Olen aiemmin lukenut sitä katkelmina, mutta nyt haluaisin lukea sitä rauhassa, alusta eteenpäin. En suorittaakseni, vaan viipyäkseni sen kielen äärellä.

Luen Raamattua, koska se on Raamattu.
Ja koska se on suomea.

Kauniina kevätpäivänä istuin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Edessäni oli kävelytie. Tiellä lepäsi muovipussi.

Monet kävelivät sen ohi.

Sitten eräs keväiseen asuun hienosti pukeutunut nainen poimi sen ja heitti roskakoriin.

En tietenkään tuntenut häntä. Hän käveli pois, mutta minä katsoin häntä pitkään.

Tyttäreni oli äitienpäivänä matkalla kaukana toisessa maassa, mutta oli silti tilannut minulle kukkia. Se oli ihana yllätys.

Juuri siinä yllätyksen hetkessä mieleeni nousi yhtäkkiä Orvokki — ihminen, jonka nimikin on kukka. Olemme tutustuneet vähitellen, ja hänestä on tullut minulle tuttu ja lämmin ihminen. Hän on joskus sanonut, että olen hänelle kuin tytär. Ajattelin, että tänään, äitienpäivänä, haluaisin jakaa tämän ilon myös hänen kanssaan.

Kumppanini tarjoutui heti hakemaan kukat. Minä vein ne Orvokille.

Orvokki yllättyi kovasti. Hän ei ollut osannut odottaa sellaista äitienpäivänä. Kutsuin hänet meille syömään, ja hän tuli mielellään.

Näin ilo ei jäänyt vain minulle, vaan levisi eteenpäin.

Tästä tuli kaunis äitienpäivä.

Hyvää äitienpäivää! 🌸

Tänään herättyäni avasin kännykän, ja silmiini osui eilen ottamani kuva kirsikankukista. Sisälläni kuului huudahdus: kuinka kaunista!

Sitten menin rakennuksen katolle ja tein taijia aurinkoa kohti. Aurinko osui kasvoihini, ja hymyilin. Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: onpa tämä kaunis maailma.

Muistin kirjoittamani kirjan, jonka nimi oli Kaunis maailma. Turun Sanomien arvostelun otsikko oli: ”Kiinalaissyntyinen kirjailija löytää novelleissaan suomalaisten sisältä toiseuden.”

Muistin myös matkani kärsimyksestä valoon ja läsnäoloon. Huomaan kulkeneeni pitkän matkan — ihmisenä ja kirjoittajana.

Mikä kaunis maailma!

Eräs lyhythiuksinen nainen meni parturiin. Ikkunassa luki: “Lyhyt leikkaus 20 euroa.” Hän astui sisään, istui tuoliin ja pyysi lyhyttä leikkausta.

Parturi sanoi, että naiselle hinta olisi 30 euroa.

Nainen ihmetteli. Hänen hiuksensa olivat lyhyet. Hän ei pyytänyt värjäystä, föönausta, pitkien hiusten muotoilua eikä mitään erityistä. Hän pyysi samaa lyhyttä leikkausta, jonka hinnaksi oli ilmoitettu 20 euroa.

“En minä maksa naisen roolista turhaan kymppiä lisää”, hän sanoi. “Tämähän on tasa-arvomaa.”

Lopulta hän sai hiustenleikkauksen toisessa paikassa kahdellakympillä.

Tämä koominen tilanne sai minut pohtimaan naisen ja miehen roolia sekä sitä, mitä yin ja yang oikeastaan tarkoittavat. Pieni arkinen välikohtaus paljasti, miten helposti ihminen asetetaan ensin rooliin ja vasta sitten nähdään hänen todellinen tilanteensa.

Samalla mieleeni nousi vanha kiinalainen sanonta, jossa sukupuoli, paikka ja järjestys asetetaan samaan kuvaan.

Kiinalaisessa perinteessä tunnetaan sanonta 男左女右 — nán zuǒ nǚ yòu. Sen voi kääntää: mies vasemmalla, nainen oikealla. Sanonta kuulostaa yksinkertaiselta järjestysohjeelta, mutta sen taustalla avautuu kokonainen symbolinen maailma. Perinteisessä ajattelussa mies on usein liitetty yangiin ja nainen yiniin. Vasen yhdistyy yangiin, oikea yiniin. Näin syntyy ajatus: mies vasemmalla, nainen oikealla.

Yin ja yang eivät kuitenkaan taolaisessa ajattelussa ole jäykkiä rooleja. Ne eivät ole kaksi lukittua laatikkoa, joista toinen kuuluu miehelle ja toinen naiselle. Ne ovat liikettä, vaihtelua ja tasapainoa. Yinissä on lepoa, syvyyttä ja vastaanottavuutta. Yangissa on liikettä, valoa ja toimintaa. Mutta jokaisessa ihmisessä on molempia.

Siksi olisi outoa käyttää yiniä ja yangia perusteluna sille, että ihminen suljetaan valmiiseen rooliin. Jos yin ja yang ovat elämän virtausta, silloin nainen ei ole pelkkä yin eikä mies pelkkä yang. Ihminen ei ole hinnaston sukupuoliruutu. Ihminen on tilanne, keho, tarve ja pyyntö.

Nainen ei tullut parturiin naisen roolissa. Hän tuli asiakkaana, jolla oli lyhyet hiukset ja joka halusi lyhyen leikkauksen.

Lyhyt leikkaus on lyhyt leikkaus.

Ei miehen lyhyt.
Ei naisen lyhyt.
Vain lyhyt.

Ehkä tasa-arvo alkaa joskus juuri tällaisesta pienestä hetkestä: siitä, että ihminen uskaltaa kysyä, miksi hänen pitäisi maksaa roolista, kun hän pyysi vain palvelua.

Kun puhuin Daosta, minulta kysyttiin:

“Oletko sinä taolainen?”

Hyvä kysymys.

Mutta mitä tarkoittaa olla taolainen? Onko siihen olemassa jokin selvä kriteeri? Pitääkö kuulua johonkin perinteeseen, harjoittaa tiettyjä rituaaleja tai tunnustaa jokin oppi?

Uskonnollisessa taolaisuudessa sana 道人 voi tarkoittaa Daoon vihkiytynyttä ihmistä, tien kulkijaa tai taolaista harjoittajaa. Siihen voi liittyä mielikuva ihmisestä, joka elää vapaammin, huolettomammin ja näkee asioiden ytimeen.

Myös vanhoissa kiinalaisissa teksteissä Daon seuraamisella on korkea merkitys. Keltaisen keisarin sisäisessä klassikossapuhutaan ihmisistä, jotka elivät Daon mukaisesti ja osasivat vaalia elinvoimaansa. Tekstissä mainitaan erilaisia ihanneihmisiä: todellinen ihminen, täydellistynyt ihminen, viisas ihminen ja hyveellinen ihminen.

Itse olen kaukana sellaisista ihanteista.

En myöskään kulje uskonnollisen taolaisuuden tietä. En kuulu mihinkään koulukuntaan, enkä halua tehdä Daosta itselleni uskonnollista identiteettiä tai valmista määritelmää.

Minua vetävät puoleensa klassiset tekstit: Laozi, Zhuangzi ja ne hiljaiset viisaudet, joissa elämä nähdään liikkeenä, luonnollisuutena ja palaamisena.

Siksi en ehkä sanoisi: olen taolainen.

Sanoisin mieluummin:

yritän seurata Daoa sen verran kuin osaan.

Tai vielä yksinkertaisemmin:

Dao on minulle tapa kuunnella elämää.

Kun pohdin sanaa Jumala, mieleeni tuli myös numero kolme.

Monissa traditioissa kolme ei ole vain numero. Se viittaa siihen, että todellisuus ei pysy paikallaan, vaan avautuu, liikkuu ja ilmenee.

Laozin mukaan yksi synnyttää kaksi, kaksi synnyttää kolme, ja kolme synnyttää kaiken. Siinä kolme ei ole pysyvä rakenne, vaan elämän virta, luonnon liike.

Buddhalaisuudessa kolme näkyy toisin. Kolmen kehon opetus viittaa siihen, että sama todellisuus voi ilmetä eri tasoissa.

Kristinuskossa taas kolminaisuus ilmaisee Jumalan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä — ei luonnon virtana, vaan suhteena.

Näin sama luku saa eri traditioissa eri merkityksen. Silti luvussa kolme on jotakin yhteistä: se avaa todellisuuden yksinkertaisen yhden sijaan liikkeeksi, suhteeksi ja ilmenemiseksi.

Keskustelussa joku kysyi yllättäen, mitä sana Jumala toi mieleen. Kysymys tuli niin äkkiä, että mieleni tyhjeni hetkeksi. Sitten vastasin: tyhjyyden.

Toiset vastasivat: kirkkaus, valo, henkilöhahmo. Ne olivat ehkä helpommin ymmärrettäviä vastauksia.

Näin heti monien silmissä hämmennyksen. He eivät selvästi odottaneet sellaista vastausta. Siinä hetkessä ymmärsin, että sanani kuulostivat heidän odotushorisontissaan oudoilta.

Selitin, että kun tulin Suomeen, sana Jumala — eli 上帝 — oli minulle vieras eri tavalla kuin monille täällä. Vasta vähitellen, uskon ja pohdinnan myötä, aloin tutustua Jeesukseen. Silloin olisin ehkä sanonut, että Jumala on luoja.

Nyt, Laozin viisauden valossa, sana Jumala merkitsee minulle enemmän tyhjyyttä: avointa tilaa, josta kaikki nousee ja johon kaikki palaa. Ei tyhjyyttä puutteena, vaan hiljaisuutena, mahdollisuutena ja rajattomuutena.

Tuo pieni keskustelu jäi mieleeni. Toisten hämmennys muistutti minua siitä, kuinka paljon oma käsitykseni Jumalasta on vuosien aikana muuttunut. Joskus juuri outo vastaus avaa uuden näkökulman — toiselle, mutta myös itselle.